Ei kuulunut heikoimpien itku lapi tykkitulen pauhun.
Ei laulettu ilovirsia keskella hulluuden ja kauhun.
Vaaristyi hymy
pakokauhun sekaiseen irvistykseen.
Kun repivat kranaatit ruhoja kappaleiksi yksi toisensa jalkeen.
Siella sateessa mullan, lihan
ja sirpaleiden.
Etenivat periksi antamatta, koko joukko samaan huutoon yhtyen:
"Hakkaa paalle !" - raikuen tulimeressa , revityn
maan keskella.
Isat, pojat yhdessa kavivat, taistoon rinta rinnan menivat.
Kun tuhansissa vieraat laskettiin, oli satoja vain
vastassaan.
Soturit nuo taipumattomat loivat paalle kaikella sisullaan.
Siella sateessa lumen, veren ja
pirstaleiden.
Peraantymatta vastasivat sotajoukolle vihollisen.
Silmat kyynelista kuivattiin, vihalle valta
annettiin.
Korpien syvyyksissa vapaus kallis kustannettiin.
Sadanviiden paivan painajainen, synnyinmaan rajoja repien.
Kun yritti
raiskata valta ylivoimainen, lipun sinivalkoisen
